Pohjoseen kävi matkani mun

Langoilla ollaan! Jälleen, monen yrityksen ja monen monen tuskastumisen jälkeen. Darin hiuslangat on vaihtuneet pohjosen sademetsän liaaneihin. Elämä on mennyt huimaa vauhtia eteenpäin ja kokemuksia on kertynyt taas 56 repullista.

Käytiin siis Darissa, kotona, vaihtamassa puhtaat vaatteet laukkuun. Ja hakemassa villasukat ja viltit. Rantoja oltiin asutettu viisi viikkoa ja oli aika siirtyä pohjoseen karun kauniin luonnon keskelle, jossa rannasta saa makua korkeintaan hotellien uima-altailta.

Ensimmäinen etappi oli Dar-Karatu väli. Meitä oltiin peloteltu 15 tunnin bussimatkalla joka loppujen lopuksi kestikin vaan 14 tuntia. (..Johan sitä olis Suomeen lentänyt siinä ajassa!) Kello soi parin tunnin unien jälkeen ennen neljää, ja bussi jätti Darin taakse kuuden jälkeen. Torkuttiin ja kuunneltiin iPodia ja luettiin kirjaa ja tehtiin tuttavuutta vieressä istuvan miehen kanssa. "Että on sitten joku johon turvata."

 

Pysähdyttiin Karatussa tunnin tauolle, joka oli kaiken kaikkiaan typerä tauko. Väsytti ja paikat oli jumissa ja ne ihmiset siellä ei ollu varmaan nähneet mzunguja (valkoihoinen) 3 kuukauteen. Miehet kulki sinnikkäästi perässä ja lupaili näyttää vaikka mitä paikkoja ja kaikilla oli joku ihmeen tarve koskea valkoista ihoa. Meinasi suomalainen sisu loppua lyhyeen..

 

Ostettiin hedelmiä evääksi ja joku oli jo kerennyt hakea paperia jostakin että sai ylinmääräset hedelmämehut pyyhittyä suupielistä.

 

Bussin ikkunoiden alla kaupiteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä aurinkolaseista käytettyihin leluihin ja uimapukuihin.Vähän sama kun otettiin Sansibarilta tullessa taksi satamasta talolle. Ja liikennevaloissa tuli vastaan jos jonkin näköstä kauppiasta. Oli varoituskolmioita ja uimalelua ja sähkökärpäslätkää ja patjoja ja naulakko ja... Eikai sitä tarvisi edes markettiin vaivautua?

Maisemat muuttui matkan edetessä. Savannia ja vuoria. Punaista hiekkaa. Maissipeltoja ja ananasviljelmiä. Näkyi kepeistä ja savesta kasattuja taloja.

Pysähdyttiin vessatauoille. Afrikkalaisittain kyykkypissalle. Kyllä on se halkaisijaltaan kymmenen sentin suuruinen reikä betonilattiassa ottanut päästä enemmän kun kolmesti. Voi vessanpöntön ihanuutta. 
Viiminen lause tolta päivältä päiväkirjan puolelta kuuluu: Ajetaan mutkittelevia vuoristoteitä ylös, ylös.. Täysikuu mollottaa.

Seuraavat kuvat voisi mun mielestä olla Siperiasta. Ja illalla pimeän laskeuduttua se fiilis oli juurikin se: Siperiasta terveisiä. Saavuttiin perille Karatuun illalla kahdeksan maissa. Oltiin ehditty bussissa miettiä viimistä piirtoa myöten kauhuscenaariot valmiiksi siitä kuinka kukaan ei tule meitä vastaan ja ollaan ihan yksin siellä keskellä jorpakkoa ja pimeys vaan rysähtää ylle. Nojoo, just niin siinä sitten kävi. Tekstiviestiä ja soittoa toisensa perään meidän Dariin jääneelle kamulle että onkohan tänne nyt tulossa joku. Ja H jaksoi uskollisesti ravata Team Leadereiden luokse kysymään miten asian laita on. "Kyllä, kyllä, hakemaan ollaan tulossa." Vaan eipä kuulunut. Taksikuskit pörräsi ympärillä ja me torjuttiin kohteliaasti kaikki ja saatiin osaksi naurut. Kaksi pikkutyttöä lähteny jäätävien laukkujen kanssa reissuun ja ei tartte taksia. Ne tenttasi ja tiedusteli että kuka meitä tulee hakemaan, mies vai nainen, tumma vai vaalea, monelta jne jne. Paha oli yrittää keksiä vastauksia kun itsekään tiennyt muuta kun että tulossa on. Oltiin ihan varmoja että ne kehittelee meidän päänmenoksi jotain ja niimpä neuvokkaina tyttöinä keksittiin meille uudet henkilöllisyydet. Carola ja Liisa Suomesta! Kaivettiin sormukset laukuista ja tungettiin vasempaan nimettömään, naimisissa ollaan! Kyllä se kai läpi meni?

 

Oikeesti ei ihan hirveesti hymyilyttänyt kun hytistiin kesävaatteilla siellä kylmenevässä illassa. Kostea sumu laskeutu ja ei auttanut kun kaivaa laukusta villapaita ja kollarit ja villasukat ja viltti. Kyllä lämmitti! Istahdettiin laukkujen päälle ja ne paikalliset katto varmaan että nonii tohonko ne meinasi majoittua koko yöksi.

Puolikymmenen aikaan illalla tiedusteltiin Darin päähän jääneeltä kamulta että josko katsoisi netistä Karatun Team Leaderin numeron. Saatiin se ja soitettiin että täällä me oltaisiin, onko vielä pitkäkin odotus. Se TM oli ihan outside että mitä ihmettä, ootteko te tänään siellä? Ja tositosi nolona tuli hakemaan meitä. Ei tarvinu mennä hotelliin mitä oltiin suunniteltu.

 

Karatun talo.

Pohjosesta löyty ne kaikki värit joita aina maalataan afrikkalaisiin kuviin ja mielenmaisemiin.

Käytiin kävelemässä ja ihmettelemässä maisemia. Vuoret ympäröi joka puolelta. Vastaan tuli muutama likainen lapsi. Mentiin niiden pihaan leikkimään, ja kohta niitä tenavia oli seitsemän. Yli puolet polven korkuisia. Annettiin niille pallo ja haettiin talolta pikkuautoja, jokaiselle oma. 

 

Olikohan ensimmäinen oma tavara?

Kiitos Santeri jälleen! Pieni poika oli yhtä naurua ja hymykuoppaa.

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Meillä oli Karatussa hirmu kivaa. Eipä siellä juuri muita vapaaehtoisia ollut kun minä ja Laura. Ja sitten ne kaksi Team Leaderia. Toimiva kopla siis! Istuskeltiin illalla olohuoneessa ja syötiin illallista ja puhuttiin masai-maasta. Yhden yön jälkeen olikin aika pakata lumput ja vesipullot laukkuun ja suunnata kohti aavoja lakeuksia.

-Emppu