Uppouduin kovalevyn kätköihin ja löysin tuhansia kuvia ja miljoonia muistoja. To Tanzania, sinne siis!
Ihan untuvikkoina oltiin Helsinki-Vantaalla. Hiukset oli vielä tallella ja portti oli kolmeseiska cee ja hymy korvasta korvaan! Tuntui että on koko elämä edessä ja maailmanvalloitus-suunnitelmat käsissä! Se oli ihan huikea tunne, kokisinpa mä sen vielä joskus.
Heathrowlla oltiin jo melko kansainvälisissä maisemissa. Syötiin kolmioleipiä ja yritettiin ahtaa meidän tavaroita siihen sallittuun kahteen kassiin, jostain syystä ne oli vähän levähtäny..
Päästiin koneeseen ja yöunille.
Screenillä alkoi aamunkoitteessä näyttää tältä:
Ja ulkona hetkistä myöhemmin tältä:
Kone laskeutui, selvittiin sormenjälki testeistä Komban hellään huomaan ja näytettiin tältä:
Kakkoskerroksessa meidän takapiha näytti tältä:
Ja elämä t u n t u i tältä:
(Ei kuvaa, iiiiiiiiiiiiso
SMILE!)
Ah. Siitä se sitten alkoi ja kertyi ja kasvoi, mun muistojen Afrikka.
Saavuttiin perille just sopivasti alottamaan päivää. Silmät ristissä ja kielet kankeina meidät lykättiin Aaronin ja Josen matkaan, kotikulmille tutustumaan! Kiltisti kuljettiin mukana vaikkei juuri mistään tajuttu mitään. Opiskeltiin meidän ensimmäisiä swahilin sanoja ja Aaron yritti meille rautalangasta vääntää shillinki-infoa ja koko päivä oli melkosen lysti!
Oltiin perinteisiä scandinaaveja, väriä korkeintaan silmissä, ja päivän aikana kuultiin ensimmäiset mzungu-huudot.
Koukittiin tuk-tukilla pitkin ojanpohjia ja pientareita. Aika kultaa muistot, mutta eipä sitä sillon varsinaisena nautintona kokenut kun toivoi vaan koko suuren sydämen pohjasta ettei kuolla sillä matkalla.
Iltapäivällä meidän tie kulki Bahari Beachille, kotirannalle.
Kotitietä pitkin! Tuolta tien perukoilla, oikealla, sieltä käännyttiin meidän talolle. Aamuisin hätisteltiin lehmiä pois tieltä ja sadepäivien aikaan hypittiin kiveltä kivelle kengät kädesä ja toivottiin ettei molskahdeta lammikoihin. Kerran tutkittiin kuollutta käärmettä ja sen päivän jälkeen luotin vaan hyvään tuuriin etten astu semmosen päälle joku kaunis ilta.
Hiekkapäisiä lapsia löytyi rannalta aina. Sinne ne jäi sinä päivänä temppuilemaan ja huutamaan että
I miss you.
Irti-poikki-väsyneenä kaaduttiin illalla sänkyihin.
Ensimmäisiä Afrikka-viikkoja täytti lapset ja monet muut yksittäiset tapahtumat.
Tällä tenavalla oli maailman vaaleanpunaisin kieli! Joka oli ulkona jatkuvasti.
Lapsia oli ympärillä aina, käsissä ja sylissä tai sitten vaan ohi kävelemässä. Ja kyllä, edelleen voin todeta että uskomattomia tapauksia! Ja mun mielestä vaan niin söpöjä.. (Y)
(Kuinkahan tämä lapsi pärjää siellä slummissa, entä koulussa, myöhemmin elämässä.. Voi mä lähtisin tätä katsomaan jos voisin!)
Ensimmäisien Afrikka-elämysten joukkoon osui myös lettien teko! Ja näistä oltiin kuulkaas haaveiltu. Pää täyteen pikkulettejä, niin kaunista ja niin helppoa kun antaa mennä vaan hikiseksi ja likaiseksi, kukaan ei huomaa mitään!
Joopa joo.
Yllä olevassa kuvassa (niinkun ilmeestä näkee) saattoi vielä nauttia. Hiukset kuivui kuivaajalla ja oli lämmin ja näin jo sieluni silmin kuinka pesen hiukset seuraavan kerran 3 viikon päästä. Vaan toisin kävi.
Epäilys hiipi jo ensimmäisen kohdalla. Miksi ne on noin pieniä? Tässähän kestää ikuisuus! Kohteliaana (ja kielitaidottomana) hymyilin vaan ja tuumasin että yes, yes, this is good!
Rajabu toimi sinnikkäästi viihdemiehenä ja toi murenevaa paahtoleipää monen monen pitkän tunnin ajan. Viihdykkeet ei tosin hirveesti mieltä lämmittäneet kun mun pää alkoi näyttämään ja tuntumaan tältä:
Hiiltä ja kynttilän pätkää hiuksiin vaan! Onneksi tota tummaa tyttöä kuitenkin hymyilytti.
Loppujen lopuksi poistuin 8 tunnin jälkeen ikkunasta (en kehdannut mennä ovesta ihmisten nähtäväksi) ja tein uuden maailman ennätyksen kun pinkasin omaan huoneeseen. Itku pääsi ja tie vei suoraan roskakorin ääreen jossa yhteistuumin ja -voimin perattiin suomityttöjen kanssa mun pää niin että näytin taas ihmiseltä. Huh mikä traumaattinen kokemus!
Baharilla nukuttiin monet päiväunet ja luettiin monet kirjat ja kirjotettiin monet fiilikset päiväkirjaan.
Siellä me tavattiin myös meidän rantalapset.
(huokaus)
Ne saapui maailmanvalloittajina, hameenhelmat kainalossa.
Ja niiden elämänasenne, se vaan räjähti niistä.. Se ilo ja nauru ja riemu!
(..Meillä räjähti olkapäät sen päivän jälkeen.)
Käytiin myös jätskillä Aaronin ja Jerryn kanssa. Mlimani cityssä. Ja vesipiippua polttelemassa. Kreisi ilta! Ajettiin täpötäydellä tuk-tukilla halki pimeän illan, käveltiin rivissä hotellille vievää leveää tietä, jossa puut kaartui ylle molemmin puolin. Tähtiä oli miljoona ja sirkat soitti yösoittoa ja sammakot protestoi ojan pohjilla.
Ja kaikki ne muut asiat, jotka meille näytettiin että me tunnettaisiin Afrikka.
Muistan, kun tämä kuva otettiin. Oltiin lähdössä pohjoseen ja meillä oli pyykkipäivä. Ihmeteltiin tästä kuvasta että ollaanko me sittenkin vähän rusketuttu. Uumoiltiin kuitenkin että mahdollinen tummuus johtuu vain varjosta tai kameran asetuksista, ja jätettiin julkaisematta kaikki tämänkaltaiset kuvat ettei täällä Suomessa luulla että Afrikassa voi ruskettua! (haha)
Että semmosia muutamia muistoja ja kuvia meidän ensimmäiseltä Baharin jaksolta. Ne ensimmäiset viikot oli varmaan mun ihanimpia viikkoja. Tuntu, ettei tämä Afrikka-elämä lopu koskaan. Oli aikaa olla ja mennä ja rakastaa!
Se oli mieletöntä elämää se.
-Emppu
ps. Mulla alkaisi maanantaina autokoulu. H u l l u a!
